Posliini on tunnettu arvokkaana materiaalina, jota harvemmin löytyy jokapäiväisestä ruokailukäytöstä. Nyt voin ylpeänä sanoa, että äitini kuuluu taide-eliittiin: hän tekee juuri sitä – posliinimaalausta. Tai jos olen rehellisempi niin sanon, että hän on aloittanut koko toimintansa posliinimaalauksesta vajaat viisitoista vuotta sitten ja juuri tällä hetkellä on matkalla Italiaan, missä osallistuu jo tuttuihin näyttelyihin omien taideteostensa kanssa.

Yllättävä Aloitus

Kaupunki järjesti pienellä maksulla erilaisia kursseja. Itse olin silloin vasta teini-iässä ja kävin opiskelemassa saksaa, jota jatkoin sitten lukiossa, ja äiti löysi itselleen mielenkiintoisen vaihtoehdon: posliinimaalauskurssin. Se oli meille kaikille jotain täysin uutta, koska perheessämme ei ole koskaan ollut taiteen ihmisiä ja meikäläisenkin musiikkiopisto on jäänyt viulunsoiton osalta kesken. Kurssi alkoi kaakelilaatoista: ryhmän jäsenet tuputtivat jokainen oman laatan täyteen jollakin värillä ja sen jälkeen skrappasivat siitä kuvan. Posliinimaali vaatii korkeita polttolämpötiloja, ja ryhmän työt jäivät samana iltana poltettaviksi ja seuraavan käyntikerran jälkeen äiti toi kotiin ensimmäisen maisemansa: ruskeaksi tuputetun laatan pinnasta oli skrapattu tuulen suuntaan kallistuva tukeva puu. Näytti hienolta ja äiti jatkoi.

Kodin astiamäärä alkoi lisääntyä reippaalla tahdilla, ja jokainen uusi työ oli edellistä parempi ja tekniikaltaan vaikeampi – äiti kehittyi nopeasti ja hänen intohimonsa harrastukseen vain kasvoi, kunnes jonain päivänä kurssi päättyi eikä kaupungissa ollut muita mahdollisuuksia jatkaa posliiniharrastusta. Äiti jatkoi hommaa kotona ja vei taideteoksensa poltettaviksi samaan kurssiuuniin säännöllisesti ja odotimme polttojen tuloksia jännityksellä. Kehitys jatkui, oma uuni tuli jo ajankohtaiseksi ja tarpeelliseksi hankinnaksi ja se tapahtui samana vuonna kun muutin pois kotoa rakentamaan omaa perhettäni. Äidin innostus posliiniin ei hävinnyt mihinkään, päinvastoin.

Ja Lasikoruja Myös

En muista, mistä alkoi posliinimaalauksen haarautuminen ja mikä johti siihen, että äiti innostui myös taidelasiin. Uskoisin, että posliini ja lasi ovat kuitenkin aika lähellä toisiaan, kun puhutaan taiteesta, ja googlettaminen tuo välillä ihmisille mahtavia uusia ideoita ihan sattumalta. Joka tapauksessa, posliiniuuni soveltuu myös lasin sulatukseen ja äiti sai vaihtelua työhönsä: tänään voi tehdä lasia, huomenna taas lasia ja ylihuomenna ehkä posliinimaalausta, jos innostuu. Pikku hiljaa uuneja kerääntyikin jo kolme erilaista ja kaikki ovat aktiivisessa käytössä: jokaisella on omat mahdollisuudet ja käyttökriteerit. Ensimmäiset uunista nostetut lasikorut näyttävät tällä hetkellä ihan tavallisilta, mutta silloin herättivät ihastusta. Kehitys jatkui… ja kun kävin vuonna 2016 Venetsian Murano-korttelissa, joka on kuuluisa nimenomaan lasitaiteesta, ymmärsin, että äiti on itsekseen opiskellen saavuttanut italialaisten taiteilijoiden tason. Hän harjoitteli, keksi, kokeili, luki, googletti ja kysyi neuvoa muilta taiteilijoilta, kävi pari kertaa harvinaisilla kursseilla ja sai itselleen huippumielenkiintoisen ammatin. Kaikki alkoi kunnan järjestämistä kursseista!

Jatkuva Kehitys ja Sopiva Yhdistelmä

Koko tarinan korkein piste on siinä hetkessä, missä äiti päätti tehdä posliiniastiat itse ihan alusta asti. Taas tuli aloitus, taas odotettiin uunista tulevia työn tuloksia ja taas oli opeteltava ja harjoiteltava. Sitä hän teki tarpeeksi ja tekee vieläkin, koska joka ammatissa kehityksen pysäyttäminen on riski menettää ammattitaito kokonaan. Ja nyt, kun on kulunut vielä pari vuotta, kotonani komeilevat äidin tekemät lautaset, kupit ja mukit, läpinäkyvän ohuet posliiniastiat eri pinnoitteilla toteutettuina, ja voin valita myös kaulakorun äidiltä lahjaksi saaduista teoksista.

En ole vieläkään varma, mikä silloin ajat sitten johti äidin posliinimaalauskursseille, mutta varma olen toisesta: kannattaa kokeilla kaikkea uutta, mikä vähänkin kiinnostaa, ja kannattaa tehdä paljon töitä sen eteen, minkä haluaa saavuttaa. Kun puhutaan taiteesta, intohimo ratkaisee, mutta pelkällä intohimolla ei pitkälle pääse – niin kuin pelkällä työlläkään. Ja kuvitelkaa tunne, kun lempiharrastus muuttuukin yllättäen ammatiksi: elämä muuttuu.