Parin viikon päästä leikataan toinen rikkinäisistä olkapäistäni. Sen jälkeen kestää noin sata päivää ja kättä pystyy taas käyttämään normaalisti. Kirottu olkapääni on mennyt sijoiltaan jo kymmeniä kertoja, liikkeeni ovat rajoitettuja ja kaikkea hauskaa urheilua jää harrastamatta. Näillä näkymin tulin ajatelleeksi, kauanko kestää psykologinen toipuminen vuosia kestäneestä vammasta?

Mitä Nuorempi, Sitä Rohkeampi

…ja näin se vaan on. Pieni lapsi ei tunne kaatumista niin kivuliaaksi kuin aikuinen ihminen, koska lapsen massa ja putoamiskorkeus ovat useita kertoja pienempiä. Lapsi on myös rohkeampi, koska sen ympäristökokemus on vielä varsin pieni ja kivuton, joten se uskaltaa kokeilla kaikkea uutta. Sama koskee teini-ikää ja nuoruutta: mitä vähemmän kokemusta, sitä rohkeampia ollaan. Itse olen tällä hetkellä 27 vuotta nuori ja olen sitä mieltä, että olisi pitänyt aloittaa moottoripyöräharrastus jo 2-vuotiaana ja lumilautailu sitäkin aikaisemmin. Mutta elämä on, ja ensimmäinen laskettelukokeilu suksilla tapahtui omassa tapauksessani vasta kahdentoista vuoden iässä – ja silloin tuli käyttöön hyppyrit ja temput jo samana laskettelukautena. Melontaa ja muita kivoja lajeja olen myös kokeillut, mutta ne eivät tuottaneet tarpeeksi adrenaliinia ja jäivät siihen.

Jalkani osuivat lumilautaan, kun olin jo 24. Muutama kuukausi sitä ennen ostin hienon moottoripyörän, sporttisen kuusisatasen tietysti, ja päätin kokeilla myös kaikkea muuta, mistä saa adrenaliinia ja mihin tarvitaan rohkeutta. Lumilauta tuntui sopivalta vaihtoehdolta, koska en ole ikinä miettinyt laskettelua rauhallisena ja hitaana urheiluna: sen piti olla oikeaa trash-lautailua. Ensimmäinen laskettelupäivä meni hyvin: päätin vasemman jalan etujalaksi, opettelin käyttämään hissiä ja vaihtamaan suuntaa. Se oli mahtava tunne! Illalla lumi lähti sulamaan lämpötilan siirryttyä plussan puolelle ja yöllä oli pakkasta – ja rinteelle muodostui kovaa, laadukasta luistelujäätä. Toisen laskettelupäivän iltana istuin jo sairaalassa odottamassa kipsiä oikeaan ranteeseen. Jätinkö lumilautailuajatuksen? No en. Neljän päivän päästä olin taas rinteellä, musta nätti kipsi ranteessa ja hymy suussa. Lauta tuli ostettua vielä parin viikon kuluttua ja siitä ne seikkailut alkoivat.

Kesät Talvet: Moottoripyörät, Lumilaudat

Ei ollut mikään ongelma lähteä rinteelle yksin – eihän lumilautailu ole mikään ryhmäliikuntalaji! Silloin pääsi harjoittelemaan enemmän ja enemmän siihen suuntaan, johon oli tarkoitus päästä: siihen, missä lumilautailu tuntuu yhtä luonnolliselta kuin kävelykin. Kerran sattui myös polvivahinko, sen jälkeen sattui vasemman olkapään vamma, sen jälkeen kävimme vielä kaksi kertaa kavereiden kanssa pohjoisessa ja harjoittelin hyppyjä paikallisrinteillä. Muuten OK, mutta ajan myötä MMA-treeneissä ja muussa urheilussa olkapää alkoi pettämään jo niin paljon, että totuttelin itseni varomaan kaatumisia – ja näinhän ei olisi saanut tehdä.

Moottoripyörällä saavutettu taso oli se luonnollinen – jopa kävelyä luonnollisempi. Nyt, kun lähdemme enduro-seikkailuihin, olen koko ajan viimeisenä kolmen jonossa, koska tiedän mahdollisen kaatumisen tuovan sietämätöntä kipua ja kiroilen, että pitää saada ainakin yksi olkapäistäni korjattua niin olisin rohkeampi. Pelkään sitä vain, että sen jälkeen on vuorossa toinen olkapää, sitä seuraa polvi… ei! Pelkoa ei saa päästä urheiluun. Vammat pitää korjata ajallaan ja piste. Muuten tapahtuu näitä tyhmiä virheitä, kun varoo jotain: nopeus tippuu, katse kääntyy väärään suuntaan, lihakset jännittyvät ja tapahtuu uusi vamma. Se on kuin noidanpyörä: mitä enemmän huonoa kokemusta, sitä vähemmän rohkeutta, ja mitä vähemmän rohkeutta, sitä enemmän varotaan – ja kun varotaan enemmän, vammoja saadaan useammin. Jos jollakin on vielä epäilyjä, kannattaako hoitaa vammat pois vai korjaantuvatko itse – hoitakaa ihmeessä. Urheilurohkeus on paljon säästettyä rahaa tärkeämpi.