Valokuvaus on tuttu ihmiskunnalle jo kymmeniä vuosia. Se on kehittynyt vuosien varrella kokonaisesta prosessista perustoimenpiteeksi: viime vuosisadan alussa perhe oli voinut kokoontua kerran vuodessa valokuvaa varten, siihen valmistauduttiin, tuli erikseen koulutettu mies ja – naps! – salama, ja valokuva on jonkun ajan päästä paperilla. Sen voi laittaa seinään tai perhealbumiin. Tänä päivänä elämme sitä aikaa, kun kamerapuhelin on jo itsestään selvyys ja monen työn kannalta jopa välttämättömyys: esimerkiksi rakennusalalla sillä säästetään aikaa ja välillä purkutöitäkin, kun jotkut piilotyöt jäivät valvojalle näyttämättä.

Extreme-valokuvaus: Oma Lajinsa

Tekniikan kehittyessä myös vaatimukset valokuvia kohtaan ovat tulleet koko ajan tiukemmiksi. Luonto- ja urheilujulkaisut eivät edes käsitä omaa olemassaoloaan ilman kuvankäsittelyohjelmia, ja mitä vaikeammalta näyttää kuvan ottaminen, sitä arvokkaampi kuva on. Valokuvaus ei ole vain yksi suunta, vaan sillä on monia pienempiä reittejä: ihmisiä koulutetaan urheiluvalokuvaajiksi ja jotkut kouluttautuvat itse esimerkiksi villieläinkuvaajiksi. Ammattina ne saattavat kuulostaa omituisilta, mutta harrastuksena ovat erittäin mielenkiintoisia ja juuri se harva tapaus, kun extreme-harrastuksesta jää jotain muutakin jälkeä kuin luiden murtumia ja nivelten vammoja.

Extreme-valokuvausta voisi ajatella shakin ja rohkeuden sekä reaktionopeuden summana. Valokuvaus pitää sisällään monta muutakin seikkaa kuin kuvattava aihe: kuvauskulma, valaistus, liikkeet, muuttuva valon suunta ja näiden lisäksi vielä kaikki kameran tekniset puolet. Kuvaajan pitää ajatella loogisesti ja, mikä on myös tärkeää, olla erittäin kärsivällinen tyyppi, koska välillä kuvattavaa kohdetta voi odottaa tunteja, jos ei päiviä.

Afrikan Seikkailuja

Eräs valokuvaaja julkaisee säännöllisesti villieläinten ja isojen petojen kuvia. Hän kuvaa ne niin läheltä, että porukat alkoivat ihmetellä: miten kaveri pysyy hengissä vielä tänäkin päivänä, kun valokuvan ottamiseksi piti lähestyä leijonaa tai muuta petoa niin paljon? Kyseinen tyyppi vain hymyilee ja näyttää lisää kuvia, joissa näkyy kuvattuina petojen teräviä hampaita, niiden lyhyet ripset ja joka karvakin näkyy erikseen. Miten niin?

Hän on käynyt useamman kerran Afrikassa ja sieltä sai monipuolista valokuvauskokemusta. On ihan ymmärrettävää, että kun näkee tällaista luontoa, mitä siellä esiintyy, haluaa lähestyä sitä mahdollisimman pitkälle ja toisaalta ei ole minkään näköistä tahtoa häiriköidä petojen normaalia elämänkulkua – eikä tulla syödyksi. Silloin Alex Osokin keksi upean keinon, joka näkyy valokuvassa. Ohjattava kamera! Hän joutui tekemään alustan kokonaan itse niin, että kaupasta tuli haettua vain se ohjattava auto, joka on muuten kerran joutunut eläimen hyökkäyskohteeksi kameran kanssa, ja itse kamera. Muut rakenteet hän toteutti käsin, rautakaupasta saatavilla materiaaleilla, ja nyt tekee entistä jännittävämpiä valokuvia ohjaten kameraa hieman pidemmällä etäisyydellä.

Selfiet Helpottavat Luonnonvalintaa

Ei millään pahalla, tietysti, mutta näin se asia vaan on. Extreme-valokuvauksen synkkä puoli on selfiet, joita nuoret saattavat silloin tällöin tehdä aivan järjettömissä paikoissa. Moni teini-ikäinen on jäänyt junan alle, kun halusi kuvan itsestään hyvin lähellä liikkuvan junan kanssa. Vielä isompi määrä nuoria eikä hirveän vastuullisia ihmisiä on menehtynyt yrityksissään tehdä selfie korkeilla rakennuksilla seisoskellessa – menettivät tasapainon ja alas. Tällaisia ikäviä tapahtumia ei ole Suomessa paljon tapahtunut, mutta Yhdysvallat, Kiina ja Japani ihmetyttävät tilastoillaan: luonnonvalinta tulee mieleen ihan vakavasti, koska se on luonnollinen ja aito selitys näille kuolemille. Extreme-valokuvaus on erittäin jännittävää, kunnioitettavaa toimintaa, ja toivottavasti kukaan ei enää likaa sitä omalla verellään – eikö tunnu turhalta kuolemalta yksi epäonnistunut selfie?